Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta

Lew Wallace

Lew Wallace

Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta

Ensimmäinen kirja

I LUKU

Erämaassa

Jebel es Zubleh on vuorenselänne, kuudettakymmentä peninkulmaa pitkä ja niin kapea, että sen kuva kartalla näyttää etelästä pohjoiseen päin kiemurtelevalta madolta. Kun seisotaan sen valkopunaisilla kallioilla ja katsellaan itään päin, näkyy ainoastaan Arabian hieta-aavikot, joilla Jerikon viininviljelijöitä kohtaan niin vihamieliset itätuulet ovat leikitelleet aina ajan alusta saakka. Sen juuria peittää Eufratin hienontama hiekantomu. Tämä selänne on rajamuurina lännenpuolisilla Moabin ja Ammonin laitumilla, jotka ilman tätä suojamuuria olisivatkin vain osa noista itäisistä hieta-aavikoista.

Arabialaiset ovat painaneet kielileimansa kaikkeen, mitä on Judean etelä- ja itäpuolella. Heidän kielellään on Jebel niiden lukemattomain vesipurojen isä, jotka sateen aikana juoksevat entisen roomalais-tien – nyt ainoastaan Mekkaan vaeltajain pölyisen polun – poikki ja kuta etemmäs pääsevät, sitä syvemmälle kaivavat vakojansa maahan, vieden sadeajan kohisevia virtoja Jordaniin tai viimeiseen säiliöön, Kuolleesen mereen. Eräältä sellaiselta purolta, siltä, joka Jebelin latvoilta ulottuu koillista kohti ja viimein muuttuu Jabbokin virraksi, läksi matkustavainen liikkeelle, pyrkimään aavikon ylämaihin. Kiinnitämme ensin lukijan huomiota tähän henkilöön.

Näöstä päättäen hän oli jo täyttänyt 45 vuotta. Hänen partansa, joka aikoinaan oli ollut sysimusta, lainehti leveinä aaltoina ryntäillä ja oli sieltä täältä hopean harmaa. Hänen kasvonsa olivat tumman ruskeat kuin paahdettu kahvipapu, ja niitä niin paljon peitti punainen kufiyeh (joksi aavikon asujamet sanovat päähän käärittävää huivia), että ainoastaan osa niistä oli näkyvissä. Silmät, jotka hän välistä nosti ylös päin, olivat suuret ja väriltään mustat. Yllä oli hänellä itämainen väljä puku, mutta sen yksityiskohtia ei käy tarkemmin kuvaaminen, koska hän istui pienen teltan alla suuren valkoisen kamelin selässä.

Tuskinpa vain länsimaalainen koskaan voi haihduttaa muististaan kuvaa, joka siihen jää, kun hän ensi kerran näkee aavikkomatkoille varustetun ja sälytetyn kamelin. Tottumus, joka niin paljon vaikuttaa muissa tavattomissa kohdissa, voi tässä tuskin ensinkään muuttaa tuota ensi vaikutusta. Tehtäköön vaikka monta pitkää päivänmatkaa sellaisten matkustajain kanssa, elettäköön vaikka vuosikausia yhdessä paimentolaisten kanssa, sittekin täytyy länsimaalaisen, olkoon hän missä hyvänsä, pysähtyä katsomaan muhkean matkakamelin ohitse-astuntaa. Viehätys ei ole sen muodossa, jota ei edes mieltymyskään voi tehdä kauniiksi, ei myöskään sen liikkeissä eikä äänettömässä käynnissä. Niin kuin meri on sukua laivalle, samoin on kameli sukua hieta-aavikolle. Aavikko peittää kamelin salaperäisyyden hunnulla siinä määrin, että kun katselemme kamelia, johtuu ajatuksemme aavikon salaisuuksiin; se sen suhteen ihmeellisyys on.

Eläin, joka nyt astui kuivaneen puron uomasta esiin, ansaitsi syystä kyllä sellaista kunnioittavaa huomiota. Sen karva ja korkeus, sen ruumis, jossa ei ollut liikaa lihavuutta, mutta sen sijaan runsaasti jäntereitä, sen pitkä, hoikka kaula, samaan tapaan kaareva kuin joutsenella, pää leveä silmäin kohdalta ja suippeneva turvaksi, joka melkein olisi voinut sopia naisen rannerenkaasen; sen liikkeet, sen pitkät, kimmoiset askeleet, sen vakava ja äänetön käynti: kaikki ilmaisi sen syrialaista rotua ja Kyron aikaista sukuperää. Sillä oli tavalliset suitset, jotka peittivät yläpuolen päästä tulipunaisilla, töyhdön muotoon sovitetuilla rimpsuilla ja koristivat kaulaa riippuvilla metallivitjoilla, joiden jokaisen päässä oli helisevä hopeakello; mutta suitsissa ei ollut ohjasta ratsastajalle eikä marhamintaa ajomiehelle. Eläimen selkään kiinnitetty laitos oli semmoinen keksintö, joka minkä kansakunnan keskuudessa hyvänsä, paitsi itämailla, olisi t