Sorrettuja ja solvaistuja

Fyodor Dostoyevsky

Dostoyevsky Fyodor

Sorrettuja ja solvaistuja / Romaani

ENSIMГ„INEN OSA

I

Viime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaaosaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellytkaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni olikovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Josyksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydellenivaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkinjäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaaja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisenasunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntonivälttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, jaennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, ettäahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitanisuunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla.Ja minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin jahaaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuussyynä. Miksikä sitten niin tein?..

Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olinaivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitäpaitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi.Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnollakatson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumistakirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaanalkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niidenharmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaikenkolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outojaväreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksensynnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavatuuden uran… Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voivaikuttaa ihmissydämessä!

Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenäänipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. TultuaniMüllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu jakatsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoanyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katuavanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassajokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja ettenmitenkään voinut tunteeni syitä selittää.

En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikäänuskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkämonelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikeaselitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, – miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi, aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva?Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisentunteet usein pettäviä.

Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviinkoskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivatpuupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista, noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerinravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuunmitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynytselkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha, ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinenhuopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä,jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaaleankeltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimallatapahtuvat liikkeensä – tuo kaikki tahtomattakin kummastuttikaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkinoudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, jokaoli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohellakummastutti minua