Назад к книге «Mugbyn risteys» [Коллектив авторов]

Mugbyn risteys

Коллектив авторов

Charles Dickens

Mugbyn risteys

Barbox Veljekset

I

– Konduktööri! Mikä paikka tämä on?

– Mugbyn risteys, herra.

– Tuulinen paikka!

– On, niin on tavallisesti, herra.

– Ja näyttää hyvin synkältä tosiaan!

– Niin, siltä se enimmiten näyttää, herra.

– Vieläkö sataa?

– Niinkuin saavista, herra.

– Avatkaa ovi. Minä tahdon astua ulos.

– Pääsette, herra, – vastasi konduktööri, loistaen sadepisaroista. Lyhtynsä valossa katsahti hän kellonsa kyyneleisiin kasvoihin: – kolme minuuttia aikaa.

– Enemmän, luullakseni, – minä jään tänne.

– Arvelin teillä olleen piletin koko matkaa varten, herra?

– Niin onkin, vaan minä jätän loput. Nyt tahtoisin kapineeni.

– Olkaa hyvä; tulkaa tavaravaunulle niitä osoittamaan, herra. Tehkää hyvin ja katsokaa tarkkaan, herra. Ei hetkeäkään liikaa aikaa.

Konduktööri kiirehti tavaravaunulle, matkustaja perässä. Konduktööri astui vaunuun, matkustaja katsahti sinne sisälle.

– Nuot kaksi suurta mustaa kirstua nurkassa, mihin lyhtynne valo sattui. Ne ovat minun.

– Mikä nimi niissä on, herra?

– Barbox Veljekset.

– Väistykää tieltä, herra, olkaa niin hyvä. Yks. Kaks. Kaikki!

Lamppu heilahti. Viittavalkeat edempänä jo muuttuvat. Vihellys veturista. Juna poissa.

– Mugbyn risteys! – sanoi matkustaja vetäen molemmilla käsillään villaisen kaulaliinansa kaulansa ympärille. – Kellon lyötyä kolme myrskyisenä aamuna! Noin!

Hän puhui itsekseen. Siellä ei ollut ketään muutakaan puhuteltavaa. Ehkäpä, vaikka siellä olisi joku ollutkin, hän sittenkin olisi mielemmin puhunut itseksensä. Näin itsekseen puhuen hän puhui miehelle, joka oli noin viisi vuotta tällä tai tuolla puolen viittäkymmentä, ja joka oli ennen aikaa harmahtunut niinkuin hoitamatta jäänyt valkea. Tämä mies näytti aprikoivalta, pään asema ilmaisi miettiväisyyttä ja hän puhui hillityllä äänellä. Hänestä saattoi huomata, että hän oli paljo itsekseen ollut.

Hän seisoi pimeällä asemasillalla, eikä kenkään muu, kuin tuuli ja sade kiinnittänyt huomiotansa häneen. Nämät kaksi valpasta taistelijaa hyökkäsivät hänen kimppuunsa. – Hyvä on virkkoi hän. – Minulle on yhdentekevää mihin suuntaan kasvoni käännän.

Täten matkustaja Mugbyn risteyksessä tänä myrskyisenä aamuna, kellon lyötyä kolme, antoi ilman ajella itseänsä.

Eipä siltä, ettei hän olisi voinut seisahtua milloin hyvänsä, sillä päästyänsä katoksen päähän (se on jokseenkin pitkä Mugbyssä) ja silmäiltyänsä mustaan yöilmaan, jonka läpi vieläkin mustempi myrskyn siipi ajoi hurjaa ajoaan, hän käänsi kasvonsa vastatuuleen ja astui yhtä vankkana eteenpäin kuin äsken myötätuulessakin. Siten matkustaja kulki vakavin askelin edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Hän ei etsinyt mitään, ja löysi siis myös mitä etsi.

Tämä Mugbyn risteys on vuorokauden pimeinä tunteina täynnä kummittelevia varjokuvia. Salaperäiset tavarajunat, jotka ovat peitetyt karkealla palttinalla, ja jotka hiipivät kolistelematta niinkuin pitkät, kummituksen tapaiset hautajaissaatot, pakenevat pahalla omallatunnolla harvassa palavien lamppujen sivuitse, ikäänkuin niiden kuorma nyt olisi päässyt salaiseen, laittomaan määräpaikkaan. Virstanpituiset kivihiilijunat seuraavat niitä niinkuin salapoliisi astuen jäljessä heti kun ne lähtevät liikkeelle, pysähtyen kun nekin pysähtyvät, peräytyen samassa kuin nekin. Punaista, kuumaa tuhkaa sataa maahan, milloin tätä, milloin tuota pimeää kujaa myöten, ikäänkuin olisi kohenneltu kidutustulia. Samalla aikaa vinkumiset ja ohkamiset ja kirisemiset viiltävät korvia, ikäänkuin kidutuksenalaiset olisivat olleet pahimmassa tuskassaan. Rautakangista tehdyt häkit täynnä karjaa kulkevat kalistellen keskitietä, näännyksissä olevat elukat ovat sarvistaan toisiinsa takistuneet, silmät