Musta nuoli

Роберт Льюис Стивенсон

Robert Louis Stevenson

Musta nuoli: Kertomus Ruusujen ajalta

MUSTA NUOLI

Kertomus ruusujen ajalta[1 - Punainen ja Valkoinen ruusu, kaksi Englannissa keskiajan loppupuolella kuninkaanvallasta taistelevaa valtiollista puoluetta, Lancasterin ja Yorkin sukuhaarojen kannattajat.]

ALKUSANAT

John Kostaja

Eräänä loppukevään iltapäivänä kuultiin Tunstallin Moat Housen kellon soivan sellaiseen aikaan, jolloin se tavallisesti oli äänetönnä. Lähellä ja kaukana, jokivarren metsässä ja kentillä jätti kansa työnsä rientääkseen kohti ääntä. Ja Tunstallin pienessä kylässä oli joukko talonpoikia kokoontunut ihmettelemään ja keskustelemaan siitä, mitä tuo kutsu mahtoi tarkoittaa.

Tunstallin kylä oli tähän aikaan, vanhan kuningas Henrik kuudennen hallitessa, melkein samannäköinen kuin se on vielä tänäkin päivänä. Parikymmentä paksuista tammihirsistä kyhättyä rakennusta sijaitsi siellä täällä pitkässä vihreässä, jokeen päin viettävässä laaksossa. Laakson pohjassa vei silta joen poikki, ja toisella puolen jokea tie taas nousi ja hävisi metsänreunaan matkallaan Moat Houseen ja sieltä eteenpäin Holywoodin luostarille. Puolitiessä sillan ja kylän väliä seisoi kirkko punakatajien ympäröimänä. Vihreät jalavat ja vihreään pukeutuvat tammet kaunistivat kummallakin puolen tienvartta ja rajoittivat näköalaa.

Aivan sillan korvassa seisoi kivinen risti kunnaalla, ja sinne oli tuo kansanjoukko kokoontunut – puoli tusinaa naisia ja pitkä tummanuttuinen mies – tiedustellen mitä tuo kellonääni merkitsi. Puoli tuntia sitten oli pikalähetti kulkenut läpi kylän. Kiireen takia hän ei ollut uskaltanut astua maahan, vaan oli hevosenselässä istuen juonut kipon olutta. Hän ei itse tiennyt mitä oli tekeillä, sanoi vain vievänsä suljetun kirjeen sir Daniel Brackleyltä papille, sir Oliver Oatesille, joka isännän poissa ollessa isännöi Moat Housessa.

Mutta nyt kuului kaviontöminää, ja pian sen jälkeen tuli metsänrinteestä näkyviin ratsastaja, joka jatkoi matkaansa yli kumisevan sillan. Se oli nuori herra Richard Shelton, sir Danielin holhotti. Hän ainakin osaa tehdä asiasta selkoa, he arvelivat. He huusivat hänelle ja pyysivät häneltä tietoja, ja suostuen juttusille hän pysäyttikin hevosensa. Hän oli nuori, ei vielä kahdeksantoistavuotias, päivettynyt, harmaasilmäinen nuorukainen. Yllänsä hänellä oli hirvennahkainen nuttu, kaulus mustasta sametista ja päässä harmaa hytyrä, selässä teräksinen varsijousi. Hänen puheensa mukaan pikalähetti oli todellakin tuonut tärkeitä uutisia. Oli tulossa taistelu. Sir Daniel oli antanut käskyn, että joka miehen, joka kykeni virittämään jousen tai kantamaan keihästä, tuli kiireimmiten saapua Kettleyhin hänen ankaran suuttumuksensa uhalla. Mutta kenenkä puolesta oli taisteltava tai missä tappelu oli odotettavissa, sitä Dick[2 - Dick lyhennys nimestä Richard.] ei tietänyt mainita. Sir Oliver itse oli pian saapuva, ja Bennet Hatch, joka oli tuleva joukon johtajaksi, varustautui jo paraikaa.

"Se on tämän rakkaan maan häviö", sanoi muuan nainen. "Kun paronit käyvät sotaa, saa maamies syödä juuria."

"Oh!" sanoi Dick, "joka mies, joka on mukana, saa kuusi pennyä[3 - Englannin penny = noin 2:30 (1949).] päivältä, ja jousimies kaksitoista."

"Niin, voinevat saada, jos jäävät eloon", nainen vastasi, "mutta entä jos kaatuvat, nuori herra, kuinkas silloin?"

"Eivät he voi arvokkaammin kuolla kuin luonnollisen isäntänsä puolesta", Dick sanoi.

"Ei ainakaan minun luonnollinen isäntäni", sanoi tuo tummanuttuinen mies. "Minä ja kaikki muutkin olimme Walsinghamin puolella Brierleyn tappeluun saakka kaksi vuotta sitten kynttilänpäivästä. Ja nyt minun täytyy liittyä Brackleyhini! Laki sen teki; sitäkö te sanotte luonnolliseksi? Mutta nyt, huolimatta sir Danielista ja huolimatta sir Oliverista – joka on paremmassa tuttavuudessa lain kuin rehellisyyden kanssa – ei minulla ole toista luonnollista herraa kuin kuni