Laakson lilja

HonorГ© Balzac

HonorГ© de Balzac

Laakson lilja / Maaseutuelämän kuvaus

LAAKSON LILJA

Kreivitär Natalie de Manerville'lle.

'Minä alistun toivomukseesi. Naisella, jota me rakastamme enemmän kuin hän meitä, on etuoikeutena saattaa meidät joka tilassa unohtamaan terveen järjen vaatimukset. Jottemme näkisi hänen rypistävän otsaansa, hävittääksemme nyreämielisen ilmeen noilta huulilta, jotka pieninkin kieltäytyminen tekee murheellisiksi, me voitamme ihmeellisesti vaikeuksia, vuodatamme vertamme ja tuhlaamme tulevaisuuttamme. Tänään sinä tahdot kuulla minun menneisyyteni, tässä se on. Tiedä kuitenkin, Natalie: sinua totellessani minun on täytynyt tukahduttaa voittamattomia vastenmielisyyksiä. Miksi sinä epäilit noita äkillisiä ja pitkiä unelmia, jotka joskus valtasivat minut keskellä onnea? Miksi minun vaikenemiseni saattoi sinut tuollaiseen rakastetun naisen viehättävään vihanpurkaukseen? Etkö sinä voinut leikkiä luonteeni vastakohdilla kysymättä niiden syitä? Onko sinun sydämessäsi salaisuuksia, jotka ilmitullakseen tarvitsevat minun salaisuuksiani? Oli miten oli, sinä olet sen aavistanut, Natalie, ja ehkä on parempi, että sinä tiedät kaiken. Niin, minun elämääni hallitsee eräs aave. Se hahmottuu hämärästi vähimmästäkin sanasta, mikä sitä koskee, se liehuu usein itsestään minun yläpuolellani. Minun sieluni pohjalle on haudattu valtavia muistoja, ne ovat ikäänkuin nuo meren tuomat, jotka ilmaantuvat tyynen hetkinä ja joita tyrskyt vellovat pirstaleina hiekalla. Työ, jota aatteiden ilmaiseminen vaatii, on hillinnyt noita vanhoja mielenliikutuksia, jotka liian äkkiä herätessään tekevät minulle niin pahaa. Jos tässä tunnustuksessa kuitenkin on kohtia, jotka loukkaavat sinua, niin muista, että olet uhannut minua, ellen tottelisi. Älä siis rankaise minua käskyjesi täyttämisestä. Toivoisin, että luottamukseni lisäisi sinun hellyyttäsi. Tapaamme tänä iltana.

Felix.'

Ketä kyynelten ruokkimaa neroa me kerran saamme kiittää liikuttavimmasta elegiasta, kuvauksesta, joka sisältää äänettömästi kestettyjä sielunmyrskyjä, myrskyjä, joita saavat kärsiä nuo sielut, joiden hennot juuret eivät vielä kohtaa kuin kovia kiviä kotoisessa maaperässä, joiden ensi kukoistusta raastavat vihamieliset kädet, joiden kukkia ympäröi jää sinä hetkenä, jolloin ne avautuvat? Kuka runoilija kertoo niiden lasten tuskat, joiden huulet imevät katkeraa rintaa, joiden hymyilyn tukahduttaa ankaran silmän tuikea välähdys? Runoelma, joka esittäisi nuo sydän parat, joiden tunne-elämä kehittyy ympäristön alituisen ahdistelun alaisena, olisi todellinen kertomus minun nuoruudestani. Kenen turhamielisyyttä saatoinkaan minä loukata, minä, joka olin vastasyntynyt? Mikä fyysillinen tai moraalinen puutteellisuus tuottikaan minulle äitini kylmyyden? Olinko minä siis kuin välttämätön paha, sellainen, jonka syntyminen on satunnaisuuden varassa, tai sellainen, jonka elämä on moite? Kun minä, oltuani maaseudulle elätettäväksi jätettynä ja kolme vuotta perheeni unohtamana, palasin isäni kotiin, merkitsin minä siellä niin vähän, että sain kokea siitä ihmisten sääliä. En tuntenut ajatusta, en onnellista sattumaa, joiden avulla olisin voinut päästä tästä ensimäisestä syrjäytyksestä: olin tajuton lapsi, ihminen ei minussa vielä ollut herännyt. Vähintäkään lieventämättä minun kohtaloani veljeni ja kaksi sisartani huvittelivat minun kärsimyksilläni. Sopimusta, jonka nojalla lapset salaavat pienet rikoksensa ja jonka jo kunniantunto heille opettaa, ei ulotettu ollenkaan minuun; vieläpä sain lisäksi usein kärsiä rangaistuksen veljeni rikoksista voimatta vastustaa tätä vääryyttä. Mielistelykö, jolla on itunsa lapsissa, sai heidät myötävaikuttamaan minua ahdistettaessa, jotta he saavuttaisivat heidän kaikkien pelkäämän äidin mielisuosion? Oliko se heidän jäljittelytaipumustensa vaikutusta, johtuiko se voimain koettelemisen tarpeesta tai säälin