Nimensä pilannut kaupunki

Марк Твен

Mark Twain

Nimensä pilannut kaupunki

I

Siitä on vuosia kulunut. Hadleyburg oli koko seutukunnan rehellisin ja nuhteettomin kaupunki. Kolmen sukupolven ajan oli se säilyttänyt tuon maineensa tahrattomana ja ylpeili siitä enemmän kuin mistään muusta omistamastansa. Niin ylpeä se oli siitä ja niin harras turvaamaan sen pysyväisyyttä, että lapsukaisille jo kehdossa alettiin opettaa kunniallisen käytöksen periaatteita, ja samanlaiset opetukset tehtiin siitälähtein pääasiaksi koko heidän kehitysvuosiensa kasvatuksessa. Kaiken aikaa torjuttiin niinikään kiusauksia nuorison tieltä, jotta nousevan polven kunto sai kaikki mahdollisuudet karaistuakseen ja lujittuakseen, ikäänkuin luihin asti juuttuakseen. Naapurikaupungit olivat tästä kunniakkaasta ylevämmyydestä kateellisia. Ne olivat irvistelevinään Hadleyburgin siitä tuntemaa ylpeyttä ja pitävinään sitä turhamaisuutena. Mutta pakko oli niiden sentään tunnustaa, että Hadleyburg toden teolla oli lahjomaton kaupunki, ja jos noilta toispaikkalaisilta tiukemmin tiedusti, niin myönsivät he senkin, että pelkkä Hadleyburgista kotoisin oleminen riitti kaikeksi nuoren miehen tarvitsemaksi suositteluksi hänen syntymäkaupungistaan lähtiessään ulomma etsimään vastuullista tointa.

Mutta ajan mittaan Hadleyburg viimein kovaksi onnekseen loukkasi erästä sitä kautta kulkevaa muukalaista – mahdollisesti tietämättään, varmastikin välittämättään, sillä Hadleyburg oli itsekylläinen eikä piitannut rahtuakaan muukalaisista tai heidän mielipiteistään. Olisi kuitenkin ollut hyvä tehdä poikkeus tähän yhteen nähden, sillä hän oli katkera ja kostonhimoinen mies. Kautta kokonaisen vuoden harhailujen hän hautoi kärsimäänsä vääryyttä ja yritteli kaikkina joutohetkinään keksiä sille riittävää hyvitystä. Moniakin suunnitelmia hän sommitteli, ja hyviä ne olivat jokainen, mutta yksikään ei ihan kyllin perinjuurinen. Kehnoimmatkin niistä olisivat tuottaneet tärviötä monen monituiselle yksilölle, mutta hänen vehkeensä piti kohdata koko kaupunkia, ainoatakaan asujanta koskemattomaksi säästämättä. Vihdoin hänen mieleensä johtui oivallinen aatos, sykähdyttäen hänen sydäntään ilkimielisellä ilolla. Hän kävi siitä oitis laatimaan suunnitelmaansa, itsekseen sanoen: "Se keino tepsii – minä lahjon kaupungin."

Kuutta kuukautta myöhemmin hän läksi Hadleyburgiin ja saapui kärryillä kello kymmenen tienoissa illalla pankin vanhan rahastonhoitajan talolle. Hän reutoi kärryiltä selkäänsä säkin, hoippui sitä kantaen pihan yli ja koputti ovelle. Naisen ääni virkahti: – Sisään. – Hän astui huoneeseen ja laski säkkinsä rautauunin loukkoon, kohteliaasti huomauttaen vanhalle rouvalle, joka lampun ääressä luki "Lähetyssanomia":

– Istukaa vain, rouva hyvä, en teitä häiritse. Kas noin – nyt se on jokseenkin hyvässä piilossa; tuskin tietäisi siinä mitään olevankaan. Saanko toviksi tavata miestänne, hyvä rouva?

Ei, hän oli mennyt Brixtonissa käymään, palatakseen kenties vasta aamulla.

– Vai niin, hyvä rouva; no, eipä sillä väliä. Halusin vain jättää tuon säkin hänen huostaansa, luovutettavaksi oikealle omistajalleen, kun se löytyy. Minä olen vieras; hän ei minua tunne; pistäysin vain täksi iltaa kaupunkiin suorittamaan tehtävän, joka on ollut kauvan mielessäni. Asiastani olen nyt valmis; lähden hyvillä mielin ja hiukan ylpeissänikin, ettekä minua enää milloinkaan näe. Säkkiin on kiinnitetty paperilappu, joka selittää kaikki. Hyvää yötä, rouva.

Vanhaa rouvaa pelotti salaperäinen, kookas muukalainen, joten hän oli tämän poistumisesta hyvillään. Mutta hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän astahti kiireesti säkin luo ja sieppasi lampun valoon paperin. Kirjelmä alkoi seuraavasti:

JULKAISTAVAKSI, tai etsittäköön oikea mies yksityisellä tiedustelulla – minun puolestani sopii menetellä kummin päin tahansa. Tämä säkki sisä