Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Rudyard Kipling

Rudyard Kipling

Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista

Ilman kirkon siunausta

I

"Mutta jos se onkin tyttö."

"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut niin monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle arkulle niin usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille pojan – pojan, josta on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse. Minun äitini on oleva hänen äitinsä kunnes minä itse jaksan ottaa hänet hoidettavakseni, ja Pattan moskean mollah on ennustava hänen elämänvaiheensa – suokoon Jumala että hän syntyisi onnellisena hetkenä! – ja sitten, sitten sinä et koskaan kyllästy minuun, orjaasi."

"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?"

"Alusta pitäen – kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä saatoin olla varma sinun lemmestäsi kun minä tiesin, että minä olin hopealla ostettu?"

"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi."

"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana. Mitä sinä puhut huomenlahjasta. Minut ostettiin rahalla ikäänkuin olisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen."

"Suretko sinä sitä?"

"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan lakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?"

"En ilmoisna ikänä. En."

"Et sittenkään, vaikka mem-logit – nuo sinun oman rotusi Valkoset naiset – rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä kun he iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia."

"Minä olen nähnyt tulipalloja sadottain, minä olen nähnyt kuun ja – sitten minä en enää nähnyt tulipalloja."

Ameera taputti kätösiään ja nauroi. "Hyvin sinä puhut", sanoi hän.

Sitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta:

"Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä – jos tahdot."

Mies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaseksi maalatulla sohvalla huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja valkosen kirjava lattiamatto, muutamia ryyjyjä ja sangen täydellinen kokoelma alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa istui kuusitoistavuotias nainen ja tuon miehen silmissä hän oli kaikki kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan tämän naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies oli englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla kaksi vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan ilman rahoja olisi myynyt itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vaan maksu olisi ollut kyllin suuri.

Se oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö oli kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan John Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle vanhalle peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta saattoi nähdä suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi kun rinkikukkaset puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli järjestänyt ympäristönsä omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen äitinsä oli lakannut morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta, etäisyyttä kauppatorista ja taloustoimia yleensä – että tämä talo oli muuttunut hänen kodikseen. Kuka tahansa saattoi tunkeutua hänen poikamies-asuntoonsa päivällä ja yöllä, eikä hänen elämänsä siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä talossa taaskin ainoastaan hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki naisten huoneesen; ja kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen takanaan, oli hän kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli kuningatar. Ja nyt hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö, jonka saapuminen hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä onneansa. Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui. Mutta Ameera oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan ja hänen äitinsä oli yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkosen miehen, on aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat n