Kasakat

Leo Tolstoy

Tolstoy Leo

Kasakat Kaukasialainen kertomus

I

Moskovassa on kaikki vaiennut. Silloin tällöin kuuluu jossain rattaiden vikinää talvisilta kaduilta. Ikkunoista ei näy enää valoa, ja lyhdyt ovat sammuneet. Kirkoista kumajavat kellojen äänet ja vyöryen nukkuvan kaupungin yli ennustavat aamua. Kadut ovat tyhjät. Väliin jossain öinen ajuri kapeajalaksisella reellään sekoittaa hiekkaa lumeen ja jouduttuaan toisen kadun kulmaukseen nukahtaa, odottaen kyydittävää. Vanha eukko menee kirkkoon, jossa vahakynttilät, pyhäin kuvain kultakehyksiin kuvastuen, palavat jo epätasaisina ja harvassa. Työväki jo nousee pitkän talviyön jälkeen ja menee työhön.

Mutta herroilla on vielä ilta.

Yhdestä Chevalier'n ikkunasta, sulettujen luukkujen alta, laittomasti pilkistelee tuli. Rappujen luona on vaunuja, rekiä ja ajureja, ajopelien perät kiinni toisissaan. Kolmivaljakkoiset kyytirattaat ovat siinä myös. Talonmies turkkiinsa kääriytyneenä ja käpristyneenä ikäänkuin piiloitteleikse talon nurkan takana.

"Ja miksi ne lörpöttelevät kaikkea joutavaa? – miettii lakeija, istuen kasvot tyhmistyneinä eteisessä. – Ja aina kun on minun vuoroni!" Vieressä olevasta pienestä valoisasta kamarista kuuluu illallispöydästä kolmen nuoren miehen ääni. He istuvat kamarissa pöydän ympärillä, jolla on illallisen ja viinin tähteitä. Eräs heistä, pieni, siistinnäköinen, laiha ja ruma mies istuu ja katsoo matkalle lähtevää hyväntahtoisin, väsynein silmin. Toinen, pitkäkasvuinen, makaa tyhjien pullojen vallassa olevan pöydän vieressä ja leikkii kellonsa avaimella, kolmas, jolla on päällään uuden uutukainen lyhyt turkki, kävelee pitkin huonetta ja seisahtuen tuon tuostakin naksauttelee rikki manteleja jotenkin paksuilla ja väkevillä, puhdaskynsisillä sormillaan ja koko ajan hymyilee jollekin; hänen silmänsä ja kasvonsa hehkuvat. Hän puhuu innostuneena tehden liikkeitä käsillään; mutta saattaa huomata, ett'ei hän löydä sanoja, ja kaikki sanat, jotka hänelle tulevat suuhun, tuntuvat riittämättömiltä ilmaisemaan kaikkea sitä, mikä hänen mieltään kuohuttaa. Hän hymyilee lakkaamatta.

– Nyt voin sanoa kaikki suoraan! – sanoo lähtöä tekevä. – Minä en suinkaan tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, mutta minä toivoisin, että ainakin sinä ymmärtäisit minua sillä tavoin kuin itse ymmärrän itseäni eikä niin kuin kaikellainen arkiväki tätä asiata katsoo. Sinä sanot, että minä olen tehnyt väärin hänelle – kääntyy hän sen puoleen, joka hyväluontoisin silmin katselee häntä.

– Niin oletkin – vastaa pieni ja ruma mies, ja vielä enemmän hyväntahtoisuutta ja väsymystä kuvastuu hänen katseestaan.

– Minäpä tiedän miksi sinä niin sanot – jatkaa matkalle lähtevä. – Rakastettuna oleminen on sinusta yhtä suuri onni kuin rakastaminen ja sitä onnea riittää koko elämän ajaksi, jos kerran on siihen päässyt.

– Riittää hyvinkin, rakas veli! Paremmin kuin tarvitsisikaan, – vakuuttaa pieni ja ruma mies, avaten ja ummistaen silmänsä.

– Mutta miksi en itsekkin rakastaisi? – sanoo matkalle lähtevä, vaipuu ajatuksiinsa ja ikäänkuin säälien katsoo ystäväänsä. – Miksi en rakasta? En osaa rakastua… Ei, olla jonkun rakastama on onnettomuus, – onnettomuus, sillä tunnet olevasi syyllinen kun et anna takaisin yhtä paljon etkä voi antaa. Oi, Jumalani! – hän heilautti kättään: – jospa se kävisikin järkevästi, mutta se kun menee kaikki päin honkiin, ei niinkuin tahtoisi vaan omalla laillaan. Minähän tavallani olin varastanut sen tunteen. Sitä mieltä olet sinäkin; älä väitä vastaan – sinun täytyy olla sitä mieltä. Mutta uskotko, että kaikista tyhmyyksistä ja sikamaisuuksista, joita olen paljon ehtinyt tehdä elämässäni, on tämä ainoa, jota en kadu enkä voi katua. En alussa enemmän kuin jälkeenkään päin ole valehdellut enemmän itselleni kuin hänellekään. Minä luulin, että nyt olin vi