Julma on meri, Jumalan soppa
Jorma Rotko
Veijariromaani kertoo suomalaisesta juristista Erik Strandista, joka vapaussodan aiheuttamien sekaannusten vuoksi päätyy Neuvosto-Venäjälle. Olot ovat sekavat myös siellä ja juristia tarvitaan. Strand päätyy tšekan apuriksi hoitelemaan Venäjän kultakauppoja Viron kautta länteen. Jorma Rotko on kirjoittanut romaanin, jossa vaihtelevat rakkausseikkailut ja suurvaltapolitiikka jännittävällä tavalla. Monien mutkien kautta Strand päätyy Viipurin läheiselle Vitsataipaleella, jonne hän aikoinaan kätki kilotolkulla kultaa. Ikävä kyllä talvisota on käynnissä ja venäläiset piirittävät Viipuria. Mitä sitten tapahtui? Lue kirjasta, joka fiktion lisäksi sisältää paljon faktoja 20- ja 30lukujen villistä idästä.
Jorma Rotko
Julma on meri, Jumalan soppa
Romaani merenkulusta, uskonnoista ja ikuisesta nuoruudesta
В© Jorma Rotko, 2016
ISBN 978-9949-9785-0-2 (epub)
В© Sagahut 2016
www.sagahut.com
Simon Friesen, 1575
Isoisä lähtee taivaaseen, Simon merelle
Isoisäni oli nimeltään Simon Friesen niin kuin minäkin. Suvussamme on tapana kuljettaa samaa nimeä polvesta toiseen ja sehän on kaunis tapa. Elämme Friisinmaalla Harlingenissa, jossa merenkulku ja kalastus ovat aina olleet tärkeimmät elinkeinot, tosin karjaakin pidetään. Perheestämme oli jäljellä minun lisäkseni isoisä, isoäiti ja vuotta vanhempi veljeni Dietrich. Vanhempamme ja toinen veljeni Arendt kuolivat ikävällä tavalla.
Arendt nimittäin palveli puosuna amsterdamilaisessa laivassa, joka oli juuri tuonut Portugalista viinilastin Englantiin. Arendt kirjoitti Lontoosta, että laiva olisi odotettavissa Amsterdamiin muutaman viikon päästä, kunhan meklarit olisivat saaneet hankittua ruuman täyteen lastia, ennen kaikkea villakangasta.
Vanhempani ottivat nopean purjejahtimme ja seilasivat yli Zuider Zeen Amsterdamiin. Seitsemänkymmentä mailia, vuorokauden purjehdus hyvällä tuulella. Vain päivä laivan saapumisen jälkeen puhkesi kaupungissa paiserutto, yksi pahimpia sen historiassa. Tuhannet kuolivat, heidän mukanaan veljeni ja vanhempani. Puhuttiin, että rutto olisi tullut kaupunkiin samaisen laivan mukana, sillä tauti raivosi myös Lontoossa, mutta kuka sen varmaksi tietää? Onneksi omaiseni eivät joutuneet kauan kärsimään, sillä paiserutto tappaa muutamassa päivässä.
Tuohon aikaan oli Espanjan Alankomaissa suurta huutoa tieteenhaara nimeltä alkemia. Myös isoisä Simon oli siitä kovin innostunut. Hän oli rakentanut talomme viereen olkikattoisen laboratorion, jossa teki kokeitaan. Ovi oli aina tiukasti lukossa – totta kai, sillä majassahan valmistettiin kultaa. Minä sentään sain joskus sinne kurkistaa. Se oli kiehtovaa. Keskellä huonetta oli avoliesi, jonka savu johdettiin ulos kuparisen kuvun ja savutorven kautta. Tukevalla pöydällä oli erikokoisia huhmareita aineiden hienontamiseksi, niitä oli puisia, pronssista tehtyjä ja pienimmät olivat lasia. Seinähyllyillä oli lasisia purkkeja ja purnukoita täynnä ties mitä kemikaaleja. Lieden vieressä kivisellä laskutilalla oli suuri, ainakin kolmenkymmenen tuopin vetoinen kuparikattila, jossa oli siipimuttereilla kiinni ruuvattava kansi. Kaiken tuon lisäksi oli pajassa tavaton määrä erilaisia työkaluja sekä käsipalkeet tulen lietsomiseksi.
Isoisällä oli oma käsityksensä kullan olemuksesta. En tiedä kuinka paljon sillä oli tekemistä toisten alkemistien ajatusten kanssa, mutta isoisän mielestä kaikki metallit ovat yhtä ja samaa ainetta, joka ottaa erilaisia olomuotoja riippuen ympäröivistä kemikaaleista, lämpötilasta ja ja aineesta. Vesikin esiintyy nesteenä, kiinteänä aineena jäänä ja vielä kaasumaisena höyrynä. Kokeiluissaan hän yritti lähteä erilaisista metalleista muuntaakseen niitä toisiksi. Erityistä painoa hän pani lyijylle, joka on raskasta kuin kulta, mutta kiinnostavia olivat hänen mielestään myös kupari, bristolinmessinki ja elohopea. Hän käytti pieniä määriä oikeaa kultaakin houkutellakseen lyijyksi muuntuneen kullan piilostansa ulo