Absalomin tukka

BjГёrnstjerne BjГёrnson

Martti Raitio

BjГёrnstjerne BjГёrnson

Absalomin tukka

I

Harald Kaas oli tullut kuudenkymmenen vuoden ikään. Hän ei enää viettänyt raisua nuorenmiehen-elämäänsä, joka oli hyljeksinyt kaikkinaista arvostelua ja harkintaa. Hänen huvipurttaan ei enää nähty rannikolla kesäisin, hänen talvimatkoistaan Englantiin ja etelään oli tullut loppu, eikä häntä edes klubissaan Kristianiassa enää nähty kuin harvoin.

Ei myöskään hänen sankarivartalonsa enää tarvinnut kumartua ovissa niinkuin entisinä aikoina; hän oli pienentynyt. Länkisäärinen oli hän aina ollut, mutta polvien väliaukko oli nyt tullut suuremmaksi ja pyöreämmäksi. Selän herkulesmainen kaarre oli myöskin tullut pyöreämmäksi; hän kulki kumarassa. Hänen otsansa oli ennen ollut leveimpiä; kenenkään toisen hattu ei ollut sopinut hänelle. Mutta nyt se oli kaikkein korkeimpia. Hänellä nimittäin ei ollut tukkaa jäljellä muuta kuin pienet tupsut korvallisilla ja ohut seppele niskassa. Nyt tarttui hän pikariin mieluimmin molemmin käsin, sillä hänen kätensä vapisivat. Hampaatkin, jotka olivat olleet pienet, mutta vahvat ja tupakan mustaamat, alkoivat putoilla.

Kun hänen piti sanoa "hiis vieköön", niin hän sanoi "hiish vieköön". Kämmeniänsä hän aina oli pitänyt puoleksi suljettuina, ikäänkuin jotakin niissä kantaen; nyt hänen käsivartensakin koukistuivat eikä hän enää voinut ojentaa niitä suoriksi. Vasemman käden sakarisormen oli muuan tappelutoveri, jonka Harald Kaas löi lattiaan, palkinnoksi purrut poikki. Kaas oli maksanut kohteliaisuuden pakoittamalla kälmin nielaisemaan sormen. Nykyään Kaas kernaasti istui sormentynkää hieroskellen. Usein johtui tästä puhe hänen mainetekojensa tarustoon, joka kasvoi ja kasvoi, sikäli kuin hän vanheni ja pysyi aloillaan.

Hänen pienet, viekkaat silmänsä olivat syvällä päässä ja katsoivat jokaista raskaan kiinteästi. Hänen olemuksessaan oli voimaa ja mahtia ja hänen kallossaan kiehuvaa järkeä; niinpä hän muun ohessa oli etevä mekaaninen kyky. Hänen järkähtämätön itseihailunsa ei ollut vailla suuruutta, ja voiman vuoksi, jota hänen sekä ruumiinsa että henkensä tiukkui, häntä pidettiin merkkihenkilönä, erikoisihmisenä. Minkävuoksi hänestä ei tullutkaan enempää?

Hän asui kartanossaan Hellebergenessä. Tilaan kuului suuria metsiä pitkin rannikkoa ja ulkotiloja sisämaassa joiston varrella. Kerran tila kuului Kurtien suvulle, ja nyt se oli tullut näille takaisin, sillä kaikki tiesivät, että Harald Kaas ei ollut mikään Kaas, vaan Kurt. Hän kokosi tilan jälleen yhteen, ja hänen tässä käyttämistään keinoista ja tempuista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja.

Tilan päärakennus sijaitsi lahdelle päin. Lahtea reunusti sikermä saaria; niiden takana oli vielä saaria ja lopuksi aava meri. Suhteettoman pitkässä rakennuksessa, joka oli rakennettu uudestaan vanhalle linnanvallille, oikea siipi vain puolitekoisena vasen Harald Kaasin asuntona, – siinä hän eli elämäänsä. Rakennuksen molempia siipiä yhdisti kaksi umpinaista, aivan samanlaista verantaa, joiden päissä oli portaat. Omituista kyllä verannat eivät olleet meren, siis etelän puolella, vaan peltojen ja metsäin, siis pohjoisen puolella.

Talon molempain siipien välillä oli sisällä puolueeton alue, nimittäin tilava ruokasali ala- ja suuri tanssisali yläkerrassa. Viime vuosina ei kumpaakaan näistä huoneista oltu käytetty.

Harald Kaasin asunnon ulkokoristeena oli valtava, julmasarvinen hirvenpää, joka oli naulattu verannan otsikkoon. Itse verannalla prameili paljous karhun, suden ja ketun nahkoja sekä täytettyjä maa- ja merilintuja. Sisällä eteisessä oli nahkoja ja pyssyjä pitkin seiniä. Huoneet niinikään olivat täynnä nahkoja, ja niiden erikoisuutena oli petoeläinten ja pinttyneen tupakan kirpeä haju; Kaas sanoi sitä "miehen hajuksi". Ken vain kerrankin oli sitä vetänyt nenäänsä, ei unohtanut sitä milloinkaan. Kallisarvoisia, hienoja nahkoja oli pitkin seiniä,