Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

Aleksey Konstantinovich Tolstoy

Aleksei Konstantinovitsh Tolstoi

Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta

I Luku.

Opritshnikit

Vuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan v. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,[1 - Venäläinen ylimys. Suoment.] ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin kolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.

Hänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.

Ruhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli lähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään rauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa tsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti puolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää tuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt keskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi puhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien suurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia koukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät pian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja lisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui: keskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi rikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.

– Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita. Minä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte tilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.

Tämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten keskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa, jollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää rauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan kaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt löylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti kuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti pian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.

Ruhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota herättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa kasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien ripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen, itsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet vaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa yhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden puutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu osoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta, melkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet yksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen piirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen, mitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen olentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen, että huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa vaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei käytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä ei hänelle oltu suotu.

Serebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea tukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti vastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt parta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.

Iloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan synnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä, jolloin koko luonto on ikäänku