Mitä meidän siis on tekeminen?

Leo Tolstoy

Tolstoy Leo, graf

Mitä meidän siis on tekeminen?

I

Olen koko elämäni elänyt maalla. Kun vuonna 1881 muutin asumaan Moskovaan kummastutti minua kaupunkilainen köyhyys. Minä tunnen maalaisen köyhyyden, mutta kaupunkilainen köyhyys oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Moskovassa ei voi päästä kadun päähän tapaamatta kerjäläisiä ja omituisia kerjäläisiä, jotka eivät ole maalaisten kerjäläisten näköisiä. Näillä kerjäläisillä ei ole pussia mukanaan eikä Kristuksen nimeä huulillaan niinkuin maalaisilla kerjäläisillä. Moskovalaiset kerjäläiset eivät kanna pussia eivätkä pyydä almua. Useimmiten he, kohdatessaan teidät tai päästäessään teidät ohitsensa menemään, koettavat vaan kohdata teidän katseenne. Ja, päättäen katseestanne, he joko pyytävät, tai ovat pyytämättä. Minä tunnen erään sellaisen kerjäläisen, joka on aatelissukua. Ukko kävelee hitaasti, nyökäytellen ruumistaan joka askeleella. Kohdatessaan teidät hän nyökäyttää ruumistaan, ikäänkuin kumartaen teille. Jos te pysähdytte, ottaa hän lakin päästään, kumartaa ja pyytää almua, mutta jos ette pysähdy, on hän olevinaan, että hänellä on vaan semmoinen käyntitapa, ja hän jatkaa matkaansa, kumartaen samalla tavalla joka askeleella. Se on oikea moskovalainen kerjäläinen. Alussa en tiennyt, minkätähden moskovalaiset kerjäläiset eivät pyydä suoraan; sittemmin kyllä ymmärsin miksi he eivät sitä tee, mutta en sittenkään käsittänyt heidän asemaansa.

Kerran, kulkiessani Afanasjevin poikkikatua, näin poliisin asettavan ajurin kärriin vesitaudin turvottamaa, repaleista miestä. Minä kysyin: "mistä syystä?" Poliisi vastasi: "kerjäämisestä". – "Onko se sitten kiellettyä?" – "On kai" – vastasi poliisi.

Vesitautinen vietiin ajurilla. Minä otin toisen ajurin ja läksin ajamaan heidän jälessään. Tahdoin päästä selville, oliko se totta, että kerjääminen on kiellettyä ja miksi se on kiellettyä. En voinut mitenkään käsittää, kuinka voi kieltää ihmistä pyytämästä jotain toiselta, enkä sitä paitsi voinut uskoa kerjäämisen olevan kiellettyä, kun Moskova on täynnä kerjäläisiä. Tulin poliisiasemalle, jonne kerjäläinen oli viety. Siellä istui pöydän ääressä sapelilla ja revolverilla varustettu mies. Kysyin: "Mistä syystä tuo mies otettiin kiinni?" Sapeliherra katsahti minuun ankarasti ja sanoi: "mitä se teitä liikuttaa?" Mutta huomaten tarpeelliseksi selittää minulle jotakin, hän lisäsi: "esimiehet käskevät korjaamaan semmoisia, se on siis tarpeen". Minä läksin. Se poliisi, joka oli tuonut kerjäläisen, istui eteisessä tarkastellen veltosti jotakin muistiinpanokirjaa. Kysyin häneltä: "onko se totta, että kerjäläisiltä on kielletty almun pyytäminen?" Poliisi heräsi, katsahti minuun, rypisti otsaansa ja vaipui sitten taas entiseen uneliaisuuden tilaansa. Ryhtyessään uudestaan kirjaansa tutkimaan hän sanoi: "esimiehet käskevät, siis täytyy". Minä menin ulos ajurin luo.

– No, mitä? Ottivatko? kysyi ajuri, jota nähtävästi myöskin huvitti tämä asia.

– Ottivat, vastasin hänelle. Ajuri pudisti päätään.

– Onkos teillä täällä Moskovassa kielletty almun pyytäminen? kysyin.

– Kuka heitä tietää, sanoi ajuri.

– Mitenkäs se niin on, sanoin minä, – kerjäläinenhän on Kristuksen oma ja hänet viedään poliisikamariin.

Nykyään on siitä kuitenkin jo luovuttu, ei enää vaadita.

Sittemmin näin vielä monta kertaa poliisien vievän kerjäläisiä poliisikamariin, ja sitten Jusupovin työhuoneeseen. Kerran tapasin Mäsnitskajan kadulla joukon semmoisia kerjäläisiä, noin kolmekymmentä henkeä. Niitten edellä ja takana kulki poliiseja. Kysyin: "mistä syystä?" – Kerjäämisestä.

Asia on niin, että lain mukaan oli kerjääminen Moskovassa kielletty kaikilta niiltä kerjäläisiltä, joita tapaa siellä useampia joka kadulla ja joita rivittäin seisoo jumalanpalveluksen j