Kertovaisia runoelmia: Alkuperäisiä

Various

Various

Kertovaisia runoelmia: Alkuperäisiä

Hyljätty äiti

Köyh' asuu akkanen töllissään,

Leipäänsä kyynelin kastaa;

Hän istuu siin' ypö-yksinään;

Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneesen

Pois kauas miettehet lentää,

Pois kauas aikahan kultaiseen —

Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään;

Häll' oli poikansa silloin;

Nyt missä lie, mihin viipyikään?

Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus,

Pimeässä silmien valo,

Se kurjuudessakin lohdutus,

Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt

Vaivoistaan nurkahtamatta;

Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt

Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies

Jalompi vanhempiansa,

Ja maineensa rinnalla jää kenties

Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka maan,

Ei vertaa häll' ole toista;

Ja missä parhaita mainitaan,

Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut onness' uudessa halvaksi

Hänestä käynyt on äiti;

Hän saadun lemmen jo unhoitti,

Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on,

Oi suomen lape, isänmaasi.

Kuink' olla hälle, sä armoton,

Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis' luo

Hänt' ota hellähän hoivaas!

Taas hälle lempesi täysi suo!

Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,

Kohoova katto on kohta.

Ja laajaks seinät käy ahtahat;

Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja Г¤itis vanhan ja vaivaisen

Näet nuoreks nuortuvan taasen,

Ja kruunun painavi kultaisen

Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on

Näin lausuvat keskenänsä:

"Mik' ihme outo ja verraton! —

Sen lapsi loi lemmellänsä."

В В В В Suonio.

Pispa Heinrikki ja Lalli

Kaks' oli pyhä'ä miestä,

Kaksi kansan ruhtinasta,

Ristinveljeä jaloa,

Yksi kasvoi Kaalimaassa,

Varttui maalla vierahalla,

Toinen Ruotsissa yleni;

Pian kasvoi pienelliset,

Yksivuotiset yleni.

Joka kasvoi Kaalimaassa,

Se kasvoi kananmunilla,

Joka Ruotsissa yleni,

Se Ruotsin sianlihoilla.

Lapsi maalta vierahalta,

Maalimaassa kasvatettu,

Se oli herra Heinrikki,

Vaan se Ruotsissa ylennyt

Oli Eirikki ritari,

Ruotsin kuulusa kuningas.

Sanoi herra Heinrikki

Eirikille veljellensä:

"Lähtekämme Suomenmaalle,

Menkämme Hämehenmaalle,

Maille ristimättömille,

Paikoille papittomille,

Siell' on lapset ristimättä,

Kansa kaikki kastamatta;

Tehkämme kiviset kirkot,

Kappelit rakentakamme,

Papin saarnoja sanella,

Kansan kaiken kuultavaksi!"

Siitä Eirikki ritari

Itse lausui, noin saneli

Heinrikille veljellensä:

"Veikkoseni, vaimon poika,

Entä jos tapettanehen,

Sinä siellä surmatahan,

Maan kuningas kaaetahan;

Paljo on sinne mennehiä,

Enempi evännehiä,

Ei paljon palannehia."

Sanoi herra Heinrikki:

"Lähen toki, en totelle;

Jos minä tapettanehen,

Toinen jäänevi jälelle."

Siitä herra Heinrikki

Sanoin lausui, suin puheli:

"Pilttiseni, pienoiseni,

Vantti vaaksan korkuhuinen,

Laita korja kohallensa,

Perällensä pieni korja,

Ota ohrilta oronen,

Maatajouhi valtahilta,

Pane varsa valjahihin,

Suvikunta suitsi suuhun,

Lähimaille mennäkseni,

Maille ristimättömille."

Siitä piltti pikkuruinen,

Vantti vaaksan korkuhuinen,

Ottavi koasta korjan,

Kohallensa korjan laitti,

Saatti lastat sarjallensa,

Aisat tammiset asetti.

Otti ohrilta orosen,

I'uilta isolihaisen,

Pani länget mursunluiset,

Valjahat majavanluiset,

Harmin kaulahan asetti;

Pani luokan kynnäppäisen

Harjalle hyvän hevosen,

Ohjat suoniset ojensi.

Sitten herra Heinrikki

Niin kohta ajohon läksi,

Virman peuroja viritti

Jälissänsä juoksemahan,

Latoi lauman laulajia

Päänsä päällä lentämähän,

Jänön valkoisen hypitti

Eessänsä vilettämähän,

Teiri kultainen kukersi

Karhun rautai