Kun nukkuja herää

Герберт Джордж Уэллс

H.В G. Wells

Kun nukkuja herää: Romaani

I LUKU

Unettomuus

Eräänä iltapäivänä, luodeveden aikana, lähti mr. Isbister, nuori Boscastlen kylässä asuva maalari Pentargen kauniisen lahteen päin katselemaan siellä löytyviä luolia. Kuljettuaan puolet matkasta tapasi hän äkkiä kallionkielekkeellä istuvan miehen, joka näytti vaipuneen mitä syvimpään epätoivoon. Miehen kädet lepäsivät hervottomina hänen polvillaan, silmänsä olivat punaiset ja hän tuijotti eteenpäin kyynelten valuessa pitkin poskiaan.

Hän kääntyi katsomaan kuullessaan Isbisterin tulevan. Isbister oli ehkä enemmän hämillään kuin toinen ja päästäkseen vapaaksi siitä kiusallisesta tunteesta, jonka äkillinen seisahtuminen oli hänessä synnyttänyt, lausui hän, että ilma oli katsoen vuodenaikaan odottamattoman kuuma.

"Hyvin kuuma", vastasi tuntematon lyhyesti. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, lisäsi hän soinnuttomalla äänellä: "Minä en voi nukkua".

Isbister säpsähti. "Ettekö?" sanoi hän vaan, mutta hänen äänensä ilmaisi säälivää osanottoa.

"Se saattaa kuulua uskomattomalta", sanoi tuntematon, luoden väsyneen katseensa Isbisteriin ja kuvaten sanojaan väsyneellä käden liikkeellä, "mutta minä en ole nukkunut – en ole nukkunut kuuteen yöhön".

"Oletteko neuvotellut lääkärin kanssa?"

"Olen kyllä. Heidän neuvonsa ovat suurimmaksi osaksi hyödyttömiä.

Rohtoja. Mutta minun hermostoni. Rohdot auttavat tavallisia ihmisiä.

Minun tilaani on vaikea selittää. Minä en uskalla nauttia kyllin voimakkaita lääkkeitä".

"Se on vaikea asia", sanoi Isbister.

Hän seisoi avutonna kaidalla polulla, tietämättä, mitä tulisi tehdä. Tällaisissa olosuhteissa sangen luonnollinen ajatus saattoi häntä jatkamaan keskustelua. "Minua ei ole koskaan unettomuus vaivannut", sanoi hän, "mutta minä olen tuntenut samanlaatuisia sairaita, ja he ovat aina jollain tavoin parantuneet – "

"Minä en uskalla enää koettaa mitään keinoa".

Hän puhui verkalleen, teki epätoivoisen liikkeen, ja hetkisen olivat molemmat miehet vaiti.

"Ruumiillinen liikunto?" sanoi Isbister arasti luoden katseensa tuntemattoman kasvoista hänen matkailijapukuunsa.

"Olenhan minä sitäkin koettanut. Ehkä kaikista eniten. Minä olen kulkenut pitkin rannikkoa, päivän toisensa jälkeen, – New Quaystä tänne asti. Se on vaan lisännyt ruumiillisen uupumuksen henkiseen uupumiseen. Tämä tauti on seurauksena liiallisesta työstä. surusta. Eräs asia – "

Hän vaikeni aivan uupuneena, pyyhki laihalla kädellään otsaansa, ja jatkoi aivan kun haastaen itsekseen.

"Minä olen villi susi, yksinäinen mies, kulkien halki maailman, jossa minulla ei ole mitään tehtävää. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia – joku on sanonut että lapseton mies on kuin kuiva oksa elämän puussa. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia – minulla ei ole ollut mitään elämäntehtävää, ei mitään kaipuuta sielussani. Lopulta oli olemassa vaan yksi ainoa asia, jonka päätin tehdä."

"Minä sanoin itselleni, minun täytyy se tehdä, ja voittaakseni tämän sieluttoman ruumiin velttouden turvauduin rohtoihin. Hyvä Jumala, kuinka paljon minä olen niitä nauttinut. Minä en tiedä, tunnetteko te ruumiimme raskaan taakan, joka saattaa epätoivoon, kaikki ne huolet, jotka sielu tuottaa. Aika – elämä! Elää! Me elämme ainoastaan pienissä erissä. Me syömme ja sitä seuraa ruuansulatuksen ikävä toiminta – tai vaivat. Meidän täytyy hengittää ilmaa, muuten ajatuksemme tylstyy ja harhailee sinne ja tänne. Tuhannet huvitukset odottavat edessä ja takana, ja niitä seuraa kyllästyminen ja uni. Me näytämme elävän nukkuaksemme. Kuinka pieni osa päivästä oikeastaan kuuluu meille – paraimmassakin tapauksessa! Ja sitten tulevat nuo huonot ystävät, petolliset auttajat, huumaavat aineet, jotka tukahuttavat ruumiillisen uupumuksen ja surmaavat levon – musta kahvi, kokaiini – "

"Minä ymmärrän", sanoi Isbister.

"Minä sain lopulta työni valmiiksi", sanoi uneton