Kolme kertomusta

Максим Горький

Maksim Gorky

Kolme kertomusta

Maksim Gorjki

Maksim Gorjki syntyi 1868 Nisjni-Novgorodin kaupungissa Keski-Venäjällä. Viiden vuoden vanhana kadotti hän isänsä, kymmenvuotiasna joutui hän myös äidittömäksi. Isoisä laittoi Maksimin suutarin oppiin. Mutta poika karkasi ja joutui ensin piirustajan, sitte pyhäinkuvien maalarin oppiin. Senkin ammatin hän jätti kesken sekä meni laivapojaksi erääseen Volga-höyrylaivaan. Siellä sai hän mestarikokilta lukea Gogolin, Uspjenskin ja Dumas vanhemman romaaneja. Kyökkipojan toimi vaihdettiin puutarhurin ammattiin. Sekin jäi, kun halu opintoihin tuli niin suureksi, että hän päätti lähteä sitä tyydyttämään Kasaanin yliopistoon, jossa toivoi saavansa tieteitä harjoittaa maksuttomasti. Mutta tultuaan Kasaanissa huomaamaan semmoiset toiveet turhiksi, täytyi hänen taasen turvautua henkensä pitimeksi ruumiilliseen työhön, tällä kertaa leipurin ammattilaiseksi, saaden palkkaa kolme ruplaa kuussa. – Omasta kokemuksestaan sanookin hän leipurin ammattia kaikista raskaimmaksi. – Myös työskenteli hän puunhakkaajana, päiväpalkkalaisena ja kantajana. Aineellinen kurjuus sai hänet kerran semmoiseen epätoivoon, että ampui kuulan ruumiiseensa. Siitä parannuttuaan rupesi hän hedelmäkauppiaaksi sekä yritteli huonolla menestyksellä monia muitakin elinkeinoja. Lopulta pääsi hän erään asianajajan, Laninin, kirjuriksi. Gorjki itse sanoo, että tämä mies vaikutti suuresti hänen henkiseen kehitykseensä.

Pian juuttui Gorjki kirjurin toimeenkin sekä lähti maailmata matkustelemaan. Niin taivalti hän kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, halki koko laajan Venäjän maan. Tultuaan kotikaupunkiinsa, julkaisi hän sanomalehdissä muutamia pikkukuvauksia. Ne herättivät hiukan huomiota. V. 1896 tuli Gorjki tuttavaksi kuuluisan kirjailijan Vladimir Korolenkon kanssa, joka avasi ihmisten silmät näkemään Gorjkin suuria kirjailijalahjoja.

Nykyään on Gorjki, lähinnä Tolstoita, Venäjän suurin ja enin luettu kirjailija.

Hänen kirjavan elämänkuvauksensa täydennykseksi on vielä mainittava, että hän hiljattain sai istua vankilassakin, valtiollisista syistä. Gorjki kuvaa etupäässä alhaisten: työväen luokan ja pikkuporvariston elämää eikä unhota yhteiskunnan hylkyväkeäkään. Hänellä on tarkka huomiokyky ja paljo kokemusta. Sitä on hän saanut matkoillaan ja seurustellessaan monellaisten ihmisten kanssa.

Kertomuksensa ovat ikäänkuin semmoisinaan leikatut tosielämästä, iloineen, suruineen, myötä- ja vastoinkäymisineen. Suuria yksinkertaisuudessaan ja todellisuudessaan.

Kaksikymmentä kuusi ja yksi

I

Meitä oli kaksikymmentä kuusi kappaletta – kaksikymmentä kuusi elävää konetta, suljettuna kosteaan kellariin, missä aamusta iltaan vanutimme taikinaa sekä leivoimme rinkilöitä ja kakkuja. Ikkunamme alla oli kuoppa, jota peittivät homeiset tiilikivet; puitteisiin oli ulkopuolelle naulattu tiheä rautalankaverkko, eivätkä auringon säteet jaksaneet tunkeutua jauhontomun tahraamien ruutujen läpi. Mestarimme oli naulannut rautalangat ikkunan eteen sen vuoksi, ettemme voisi antaa hiukkasta hänen leivistänsä kerjäläisille taikka nälkiintyneille, työttömille tovereille; mestarimme nimitteli meitä varkaiksi ja lurjuksiksi sekä syötti meille päivälliseksi lihan asemesta pilaantuneita sisuskaluja.

Ummehtunutta ja ahdasta oli tuossa kiviarkussa, matalan, painostavan, noesta mustan ja hämähäkin siimoja täynnä olevan katon alla. Raskaasti ja ikävästi kului aikamme noiden paksujen, liasta ja homeesta tahraisten seinien sisäpuolella… Kello viisi aamulla nousimme ylös haluttomina, uneliaina, ja jo kello kuusi istuimme tylsinä ja välinpitämättöminä pöydän ympärillä leipomassa rinkilöitä taikinasta, jonka kumppanit olivat nukkuissamme laittaneet valmiiksi. Ja koko päivän, aina kello kymmeneen saakka ehtoolla, istuivat toiset meistä pöydän ympärillä kierrellen tuota kim