Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia
Selma Lagerlöf
Selma Lagerlöf
Kungahällan kuningattaria / ynnä muita kertomuksia
SUUREN KUNGAHГ„LLAN PAIKALLA
Jos matkamies, joka on kuullut kerrottavan vanhasta Kungahällan kaupungista, osuu sen muinaiselle paikalle Nordre-joen varrelle, hän aivan varmaan kummastuu suuresti. Hän ihmettelee, ovatko kirkot ja linnat voineet hävitä olemattomiin kuin sulava lumi vai onko maa ne niellyt. Hän on joutunut paikalle, jossa muinoin kohosi mahtava kaupunki, mutta ei näe ainoaakaan katua, ei laivasiltaa. Hän ei löydä raunioita eikä palaneiden talojen jätteitä, vaan näkee ainoastaan herraskartanon, jota ympäröivät vihreät puut ja punaiset ladot. Hän näkee vain avaria niittyjä ja viljavainioita, joihin aura vuodesta vuoteen viiltää vakojaan, rakennusten perusmuurien enempää kuin pihakivityksenkään missään estämättä.
Mahdollisesti vieras ensin laskeutuu joen rantaan. Noita suuria laivoja, jotka purjehtivat Itämeren-satamiin ja kaukaiseen Espanjaan, hän ei tosin odota löytävänsä, mutta joitakin vanhojen laivaveistämöiden, isojen venetalaiden ja siltojen jäännöksiä toivoo sentään näkevänsä. Hän luulee löytävänsä sellaisen suuren uunin, joissa keitettiin suolaa, tahtoo nähdä satamaan johtaneen kadun kivityksen. Hän tiedustelee Saksansiltaa ja Ruotsinsiltaa, haluaa nähdä Itkijättäriensillan, jossa Kungahällan naiset heittivät hyvästit miehilleen ja pojilleen näiden lähtiessä pitkille retkille. Mutta päästyään joenrantaan ei matkailija näe muuta kuin aaltoilevan ruo'ikon. Hän näkee lauttauspaikkaan vievän kuoppaisen ajotien, muutamia kiikkeriä veneitä ja pienen, litteän lautan, jolla maalaisvankkureita kuljetetaan Hisingenin puolelle. Mutta ainoaakaan suurta alusta ei näy pyrkimässä hiljalleen jokea ylös, ei edes tummaa laivanrunkoa pohjassa lahoamassa.
Kun matkamies ei joenrannasta löydä mitään erikoista, hän ehkä koettaa ottaa selkoa kuuluisasta Luostarikummusta. Hän ehkä tahtoisi nähdä sitä ennen muinoin ympäröineiden vallipaalujen ja vallien jätteitä. Hän ehkä tahtoo nähdä korkean linnan ja pitkät luostarirakennukset. Hän tuumii, että ainakin joitakin sirpaleita pitäisi olla jäljellä ihanasta Ristikirkosta, jossa säilytettiin Jerusalemista tuotua ihmeitätekevää ristiä. Hän ajattelee lukemattomia muistomerkkejä, joita toisia muinaisajan kaupunkeja kattavat pyhät kummut ovat peittonaan, ja sydän alkaa sykkiä iloisesta odotuksesta. Mutta tullessaan vanhalle kukkulalle, joka kohoaa yli vainioiden, hän ei tapaa siellä mitään muuta kuin muutamia humisevia puita. Hän ei löydä muureja, torneja eikä rakennusten päätyjä, joihin on puhkaistu suippokaari-ikkunoita. Puiden siimeksessä näkyy puutarhasohvia ja tuoleja, mutta ei pylväikköjen somistamia luostarinpihoja, ei ainoaakaan kauniiksi kirjailtua hautakiveä.
No niin. Kun vieras ei täältäkään löydä mitään, hän rupeaa ehkä etsimään vanhaa kuninkaankartanoa. Hän ajattelee varmaan niitä suuria saleja, joista Kungahälla oli saanut nimensä. Ehkä olisi kuitenkin säilynyt joitakin jätteitä kyynäränpaksuisista seinähirsistä tai Norjan kuninkaiden pitopaikkanaan käyttämän laajan suojan alla sijainneista syvistä kellareista. Hän ajattelee kuninkaankartanon tasaista vihreää pihamaata, missä kuninkaat opettivat hopeakenkäisiä nuoria varsoja ja kuningattaret lypsivät kultasarvisia lehmiä. Hänen mieleensä johtuu korkea neitsytkammio, panimo isoine kattiloineen, paistintupa, missä kerrallaan lyötiin pataan härän puolikas ja vartaaseen kokonainen sika. Hän ajattelee orjainasuntoa, haukkahäkkiä ja ruoka-aittaa, kaikkia vanhuuttaan sammaltuneita, lohikäärmeenpäillä koristettuja rakennuksia, jotka tiheänä rykelmänä ympäröivät kartanoa. Niin monista rakennuksista täytyy toki jotakin olla jäljellä, hän ajattelee itsekseen.
Mutta kun muukalainen kyselee vanhaa kuninkaankartanoa, hänet opastetaan herraskartanoon, jossa on lasikuisti ja talvipuutarha. Vanha kunniai