Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta

Ludwig Anzengruber

Ludwig Anzengruber

Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta

Ludvig Anzengruber (s. Wienissä 1839, k. 1889) oli jo yli 30 v. elänyt, kun hän kansannäytelmällään "Kirchfeldin pastori" saavutti ensimäisen, kauvas yli maansa rajojen kantavan kuuluisuuden. Köyhäin vanhempain lapsena oli hän saanut käydä alemman realikoulun, oli sitte parisen vuotta oppilaana kirjakaupassa. Mutta halu paloi kirjalliselle alalle ja – näyttelemään. Monet vuodet näki hän nälkää näyttelijänä eikä onnistunut. Vihdoin haki hän turvaa huonopalkkaisesta kirjurinvirasta poliisilaitoksessa. Sitte vihdoin "Kirchfeldin pastori" vapautti hänet kirjalliseen toimintaan. Ja silloin alkoi tulla kuin tuiskua näytelmiä, romaaneja (parhaimpia "Häpeäpilkku") kertomuksia, runoja, kunnes hän kuusikymmenvuotiaana kuoli verenmyrkytykseen. Kansan pohjakerroksiin, laajalle Amerikaa myöten ovat hänen teoksensa levinneet. Monissa hänen teoksissaan, kuten tässäkin julaistussa mestarillisessa pikkukertomuksessa näkyvät jäljet hänen toiminnastaan poliisilaitoksen kirjurina.

RASKAAN SYYTГ–KSEN ALLA

Niin, rakkaus ei yksistään riitä, kun kaksi ihmistä iäksi liittyvät yhteen; lempikööt he toisiaan niin lämpimästi kuin ikinä voivat, niin ihmisellä on valitettavasti myös vatsa, ja se ei siitä täyty, vaikka rakastavaiset molemmin puolin mielellään söisivät toisensa, ja se ei kaipaa mitään hyväilyä, korkeintaan se sietää mielellään, kun se on kauniisti täynnä, että sitä miellyttävästi sivelee kämmenellään.

Se täytyi uskoa myös palstatilallisen Peter Kirningerin ja hänen vaimonsa Rosalian. Heidät oli vihitty puolikolmatta vuotta sitte. Peterillä oli mökkinsä perintönä vanhemmiltaan eikä muuta mitään, Rosalialla ei ollut yleensä mitään ja toikin sentähden, paitsi mitä hänellä oli yllään, vain sangen vaatimattoman nyytin mukanaan. Molempain nuorten aviopuolisojen täytyi kovasti tehdä päivätyötä elatuksekseen, ja he tunnustivat pian kaikessa hiljaisuudessa, että olisi parempi, jos he yksin huolehtisivat kumpikin puolestaan.

Kun avioriitapiru tahtoo saada köyhän kansan keskuuteen toraa ja eripuraisuutta, lähettää se edeltäpäin kaksi kokenutta veitikkaa niiden luo, jotka tahtoo erottaa: yksi niistä on liehakoiva viettelijä, joka on olevinaan valoisain ihmisystävällisten toiveiden lähin heimolainen, – hän lupaa kultaisia vuoria, – arpajaisista toisensa jälkeen, houkuttelee vaimoparat viemään niukat kolikkonsa arpajaisiin. Mutta miesten luo saapuu ilkeä paholainen, joka kuiskuttaa hänen korvaansa: "Vaimosi kantaa kaikki rahasi typösen tyhjiin, tuhma arpajaispeli on hänen intohimonsa, älä annakaan viedä rahojasi, ja kun niistä ei kotona voi olla varma, niin käytä niitä hyväksesi ja koeta unhottaa sitä harmia, jonka vaimosi saa matkaan, lähde hyvään veljesseuraan!" Se on juoppous- ja viinapiru. Kun molemmat kerran ovat käyneet uhriensa kimppuun, eivät ne kuunaan hellitä, yksi riuhtoo uhriaan yhtäälle, toinen taasen toista omalle taholleen, ja nyt on riitapirulla tilaa ajautua väliin ja erottaa ne, jotka luulivat olevansa yhdistetyt eliniäkseen.

Vielä arpoi mökin emäntä vain vähin erin, säästäen asioistaan sen mitä arpajaisiin uskalsi panna, samoin hillitsi isäntä itseään, hän nipisti omastaan sen minkä kantoi kapakkaan, mutta pelin ja juopottelun mukana kasvaa intohimo ja jano, ja molemmat puolisot olisivat lopulta varmaan lopettaneet kuten muutkin oman tuhonsa häikäisemät, jollei väliin olisi tullut jotakin, joka sai vaimon unhottamaan Wienin, Linzin, Grazin, Pragin ja kaiken maailman arpajaiset ja miehen kompuroimaan aivan toisten kynnysten eikä kapakan kynnysten ylitse.

Kirningerillä oli serkku, hänen isänsä sisaren poika; vanha Kirninger oli kahdestatoista sisaruksesta nuorin, mainittu sisar oli vanhin; sisar meni naimisiin kahdenkymmenen iässä, veli vasta kahdeksankolmatta vanhana, n