Vapaudesta

Джон Стюарт Милль

John Stuart Mill

Vapaudesta

ENSIMГ„INEN LUKU

Johdatus

Tämä kirja ei käsittele n.s. tahdon vapautta, jota niin onnistumattomasti on asetettu väärin nimitetyn filosofisen välttämättömyyden vastakohdaksi, vaan yhteiskunnallista eli kansalaisvapautta, s.o. sen vallan luontoa ja rajoja, jota yhteiskunta oikeudenmukaisesti saattaa käyttää yksityisen yli. Tämä on asia, jota harvoin on esitetty ja tuskin koskaan yleisemmältä kannalta keskusteltu; mutta kuiteinkin se syvästi vaikuttaa salaisella läsnäolollansa meidän ajan käytännöllisiin riitakysymyksiin ja on varmaan pian saava itsensä tunnustetuksi tulevan ajan elinkysymykseksi. Se ei suinkaan ole uusi; päin vastoin se on ammoisista ajoista tavallansa hajottanut ihmiskunnan osiin. Nykyaikana, kuin ihmiskunnan sivistyneemmät osat ovat niin kauaksi edistyneet, esiintyy se itse uudessa muodossa ja vaatii erityistä, perusteellisempaa käsittelyä.

Taistelu vapauden ja vallan välillä on enimmin esiintyvä piirre niissä historian osissa, joihin ensiksi olemme tutustuneet, erittäinkin Kreikan, Rooman ja Englannin historiassa. Mutta ennen muinoin taistelivat alamaiset eli joku alamaisten luokka ja hallitus keskenänsä. Vapaudella tarkotettiin silloin suojelusta hallitsijan mielivaltaa vastaan. Hallitsijat olivat (paitsi muutamissa Kreikan valtioissa) ikäänkuin hallitsemansa kansan luonnollisia vastustajia. Hallitsevaisena oli joko yksinvaltias tahi vallitseva luokka eli kasti, joka oli saanut valtansa perinnön tahi anastuksen kautta; ainakaan se ei ollut hallittujen suostumuksella siihen päässyt, vaikka tuota valtaa ei uskallettu, kenties ei tahdottukaan vastustaa, ehkä kyllä sen sortoa vastaan keksittiin kaikellaisia varokeinoja. Hallitsijain valtaa pidettiin välttämättömänä, mutta samassa erittäin vaarallisena; sitä pidettiin aseena, jota he saattoivat käyttää yhtä helposti omia alamaisiaan, kuin ulkonaisia vihollisia vastaan. Suojelemaan yhteiskunnan heikompia jäseniä joutumasta lukemattomain kotkain saaliiksi, tarvittiin yksi peto, väkevämpi muita, jonka tuli pitää toisia kurissa. Mutta kuin pääpeto saattoi olla yhtä ahnas raatelemaan laumaa, kuin yksikään pienempiä, niin oli aina oltava varoillaan puolustamaan tämänkin hampaita ja kynsiä vastaan. Sen vuoksi oli isänmaanystäväin silmämääränä panna rajat sille vallalle, jota voi kärsiä hallitsijan käyttävän yhteiskunnan yli, ja tätä rajoitusta silloin ymmärrettiin vapaudella. Siihen päästiin kahta tietä. Ensiksi saamalla tunnustetuksi muutamia etuuksia, n.s. valtiollisia vapauksia tahi oikeuksia, joita loukkaamisellaan hallitsijan katsottiin rikkoneen velvollisuutensa sekä oikeuttaneen yksityiseen tai yleiseen kapinaan. Toinen ja yleensä myöhempi keino oli valtiomuodollisen valvonnan asettaminen, jossa yhteiskunnan tai jonkun sen etuja edustavaksi oletetun virkakunnan myöntymistä pidettiin välttämättömänä ehtona muutamille hallitsijavallan tärkeämmille toimille. Edelliseen rajoitustapaan on hallitsijavalta useimmissa Europan maissa pakotettu enemmän tai vähemmän alistumaan. Toisen laita ei ole ollut sama; ja työ sen toteuttamiseksi, tahi, jos se jossain määrin on toteutettu, sen täydellisentämiseksi on kaikkialla tullut vapauden ystäväin pääpyrinnöksi. Ja niin kauvan kuin tyydyttiin vastustamaan yhtä vihollista toisella ja sietämään yhtä hallitsijaa, kuin vaan saatiin enemmän tai vähemmän varmoja takeita hänen tyranniuttansa vastaan, ei vaatimuksissa käytykään tätä kauvemmaksi.

Mutta ihmiskunnan kehityksessä tuli aika, jolloin lakattiin pitämästä luonnon välttämättömyytenä sitä, että hallitus oli itsenäinen mahti, jonka edut olivat toiset kuin kansan. Tämän ajan ihmisistä oli paljoa parempi, että valtion virkamiehet olisivat heidän asianajajiansa eli edustajiansa, joita saattoi mielinmäärin panna viralta. Näytti siltä kuin he ainoastaan täten olisivat voineet saada täyden varmuuden siitä, että hallituksen valtaa ei väärinkäytettäi